Elikkäs, elikkäs.. Wilsonit varmaankin loppuvat tähän tai ainakin pitävät piiiiitkän tauon. Olen huomannut, että minulla on niin paljon muita kiireitä, että en ehdi enää edes pelaamaan simssiä. Ja muutenkin peli-intoni on kadonnut taivaantuuliin. Toivon, että ymmärrätte ja jatkatte tallustamista hymyssä suin :)

Kiitos!           <3: Jass

Ps. Jos kuitenkin päätän jatkaa Wilsoneita, ilmoitan siitä kyllä, mutta luulen etten jatka.

Jami istui sohvalla vakavan näköisenä ja viittoi Meredithen istumaan viereensä. "Stella on ihan sekaisin. Äskönkin se olisi halunnut jakaa sut kuin jonkin sämpylän. Eikö se nyt ymmärrä, että jos rakastaa toista oikeesti, niin silloin on vaan sen yhden kanssa. Pelkkä pettäminenkin olisi jo tarpeeksi turhauttavaa mulle." Meredith päivitteli istuessaan sohvalle. Jami hätkähti Meredithen sanoista ja sulki suunsa, jonka oli avannut kertoakseen Meredithelle kaiken, mikä painoi hänen mieltään."Sä halusit puhua jostain." Meredith sanoi ja hymyili Jamille, joka yritti epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa. "Niin... Niin piti... Ööh, tuota..", Jami mutisi ja pyyhki hionneita käsiään housuihin. Meredith katsoi Jamia odottavasti. Jami kääntyi hitaasti Mereditheen päin ja kuiskasi: "Mä en oikeen tuu toimeen Stellan kanssa. Voitko pitää huolta etten jää sen kanssa kahdestaan?"

Vuodet kuluivat kuin siivillä ja pian oli aika palata takaisin kotiin. Mathilde oli jo odottamassa Mereditheä ja Jamia pihalla, kun he saapuivat. "Meredith! Oletpa sinä muuttunut! Olisit kyllä voinut soitella vähän useammin." Mathilde huudahti ja rutisti Mereditheä.

Mathilde nautti syksystä ja sen tuomista väreistä. Erityisen mukavaa oli, kun nyt oli Jamikin haravoimassa lehtiä, ettei Mathilden tarvinnut yksin raataa tsiljoonien lehtien kimpussa.

Stellakin tuntui hieman aikuistuneen ja hän kävi jatkuvasti pyytelemässä Mereditheltä ja Jamilta anteeksi. "Älä viitsi! Mene pois!", Meredith sanoi jo varmaan kymmenennen kerran sinä aamuna. "Saanko tavata edes Jamin?", Stella yritti. "ET!"

Meredith oli haaveillut suurista satuhäistä, joissa olisi satoja vieraita, mutta nämä häät pidettiinkin pienellä porukalla. Paikalla oli siis vain pariskunta itse ja Mathilde. "Lupaatko sä nyt rakastaa mua?" Meredith kysyi virallisesti. Jami nyökkäsi ja tuijotti sormusta samalla lailla kuin kihlasormusta silloin aikoinaan.

"Oletko sä nyt ihan varma?", Jami kysyi. "Joo, tietysti.", Meredith sanoi enen kuin antoi Mathilden tulla onnittelemaan heitä.

Seuraavana päivänä häiden jälkeen Jami kipaisi kirjastosta pinon vauvakirjoja. "Hmm... Vaipan vaihto.. Hmm... Syöttäminen..."

"Arvaa mitä?", Jami kysyi salamyhkäisesti ja halasi Mereditheä. "No?", Meredith kysyi toiveikkaasti. Hänen mielesssään vilistivät etelänlomat, uudet autot ja kalliit timanttisormukset. "Mä haluun vauvan. Mä osaisin jo vaihtaa vaipankin.", Jami kihersi. Meredith pettyi, mutta vauva ei kuulostanut hänestäkään hullummalta.

Meredith nukkui usein pitkään ja herätessään vain itki. Jami ja Meredith kävivät vuoron perään kyselemässä syytä kyyneliin, mutta vastaukseksi Meredith vain nyyhkytti jostain kirjeistä.

Kun Jami oli viemässä roskia roskikseen, hän kuuli askeleita ja piiloutui pensaan taakse vakoilemaan tulijaa, niinkuin aina. Tulija oli mies, joka pälyili hermostuneena ympärilleen ja kun ketään ei näkynyt, hän pudotti valkoisen kirjekuoren maahan. Miehen mentyä Jami meni kirjeen luo ja poimi sen maasta. Kirje oli sinetöity kiinni ja päällä luki "Meredithelle" kauniilla kaunolla. Jami olisi halunnut lukea kirjeen, jos vaikka tämä olisi niitä kirjeitä, jotka saivat Meredithen niin pois tolaltaan, mutta se ei ollut hänelle, joten hän vei sen vaimolleen sanaakaan sanomatta.

Meredith tuli kuin tulikin raskaaksi ja Jami piti huolen, että hänellä ja vauvalla oli hyvä olla. Meredith hermostui usein Jamin paasaavasta käytöksestä ja käpertyi sänkyyn mököttämään. Silloin kirjeet tulivat taas Meredithen mieleen..

En löytänyt, että mistä se takki tai hiukset ovat. Te halusitte kauhua, mutta mä en nyt oikeen tiedä, että minkälaista, joten kauhua ette saa enen kuin annatte jotain vinkkejä. :) 

Meredith tunsi rakastavansa Jamia enemmän kuin ketään muuta ja hän kävi ostamassa jopa sormuksen. "Öh, mennäänkö kihloihin?", Meredith kysyi tönkösti ja kirosi mielessään sitä, miten jännittyneelle hän kuulosti. Eikö nyt edes oman poikaystävän edessä osannut puhua rennosti.. Jamin silmät levisivät lautasen kokoisiksi ja hän henkäisi irroittamatta katsettaan kauniisti kimaltelevasta sormuksesta: "Tulihan tämä vähän äkkiä, mutta en kyllä voi kieltäytyäkkään. Eli tottakai!"

Tunnin päästä kaikki tuntuivat tietävän Meredithen ja Jamin kihlauksesta. Olisihan Meredithen täytynyt tietysti epäillä jotain, kun Jami sännännyt puhelimeen heti sormuksen saatuaan ja lopettanut vasta äsken puhelinlaskun kasvattamisen. Kullervokin tuli onnittelemaan, mutta Meredith ohjasi hänet samantien vähin äänin ovesta ulos.

Meredith ei meinannut saada seuraavana yönä unta, koska päivän tapahtumat pörisivät hänen päässään. Olikohan hän tehnyt sittenkin väärin lukitessaan itsensä Jamiin koko loppu elämäkseen, kun eihän hän ollut edes seurustellut kenekään kanssa ennen Jamia, saati pitänyt poikaa kädestä.

Talossa oli kovin ahdasta ja Meredith joutui kasvattamaan lihaksiaan ulkona, mikä on varmasti etenkin talvella melko epämiellyttävää. Sinertävä Meredith mulkoili ohi taapertavaa pingviiniä, joka myöskin tuntui nauravan hänelle, niinkuin ohi kulkevat ihmisetkin.

Eräänä iltana ovelta kuului koputus ja oven takana seisoi tyttö, jolla oli samanvärinen iho kuin jääkaapissa makaavalla kaalilla. Meredith ei pitänyt näkemästään ja hänen teki mieli sännätä sängyn alle piiloon. "Hei! Mä olen Stella!", tyttö huudahti ja tapitti Mereditheä mustilla silmillään.Pölyinen sängyn alus houkutteli aina vain enemmän, mutta Meredith pakottautui vastaamaan: "Ki-kiva, mä olen Meredith. Mitä sä haluat?" Stella naurahti ja kertoi olevansa se käppis, jota Meredith oli kaivannut rahapulassa ennen kuin Jami asui hänen kanssaan. Nyt kun kämppistä ei enää kaivattu, Stella voisi kääntyä ja palata sinne mistä oli tullutkin. "Mistä sä muuten olet kotoisin?", Meredith yritti kysyä muina miehinä, mutta epäilys paistoi läpi. Stella heilutteli käsiään epämääräisesti ilmassa mutisten jotain ja kopisteli sisälle.

Stella osoittautui oivaksi avuksi Meredithen ja Jamin arjessa, kun kumpikaan ei tuntunut älyävän kokkauksen saloja. Nyt ei enää tarvitsisi syödä valmisruokia.

Stella jopa antoi Meredithen ja Jamin syödä ensin ja istui vasta sitten pöytään. Meredith oppi pikkuhiljaa pitämään Stellasta, mutta Jami suhtautui häneen vielä varoen.

Stella meni nukkumaan usein vasta Meredithen ja Jamin nukahahdettua. Stella katseli Jamia ja Mereditheä haikeana. Kukaan ei ollut koskaan pitänyt Stellasta "sillai" eikä varmasti  koskaan pitäisikään. Hän tunsi vetoa Jamiin, mutta Mereith ei varmasti koskaan luovuttaisi häntä Stellalle.

Stella puki päälleen ja meni olohuoneeseen. Talossa pystyi melkein haistamaan miten paljon Meredith ja Jami rakastivat toisiaan. Stellaa alkoi itkettämään ja hän repi Meredithen keskeneräisen maalauksen riekaleiksi ja meni laittamaan aamiaista.

Meredithelle tuli illalla yllättävä meno ja Stella ja Jami jäivät kahden. Jami lötkötti sohvalla ja katsoi jalkapalloa TV:stä. Stella pyyhki astioita kuiviksi ja vilkuili Jamia. Jami ei kiinnittänyt Stellaan mitään huomiota, mikä ärsytti Stellaa suuresti. Pitkän harkinnan jälkeen Stella istui Jamin viereen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Jami yritti irrottautua, mutta Stella painoi huulensa Jamin huulille tuntien kuinka Jami rentoutui eikä enää yrittänytkään lähteä pois. Stella halusi aina vain enemmän ja.. No, enempää ei sitten puhutakkaan.

Meredith oli soittanut illalla, että hän jäisikin vanhan lapsuuden ystävänsä luo yöksi, mikä tietysti lisäsi vettä Stellan myllyyn. Aamulla Jamin oli pakko lähteä ulos kävelemään. Omatunto painoi niin paljon, että Jami uskoi pian painuvansa maan läpi suoraan manalaan, minne hän kuuluisikin. Juuri muutama päivä aiemmin hän oli luvannut Meredithelle rakastaa häntä koko loppu elämänsä ajan.

Kun Meredith palasi, hän ei huomannut Stellan vihjailevia liittolaisen katseita, mitä hän lähetti Jamille, eikä sitä miten syylliselle Jami näytti koko ajan. Meredith päätti soittaa Mathildelle pitkästä aikaa, tai siis ensimmäisen kerran.

"Stella, ihan oikeesti. Anna mun olla! Se mitä sillon tapahtu oli vaan pieni hairahdus, joka ei todellakaan tuu tapahtumaan uudestaan! Mä rakastan Mereditheä", Jami uikutti Stellalle kuin koiranpentu. Stella ei edes katsonut Jamia. Tunteet jylläsivät hänen sisällään ja hänen teki mieli mennä kaivamaan kuoppa ja haudata Meredith sinne.

Jami piileskeli sisällä peläten, että Stella kävisi taas häneen kiinni. Ehkä hänen pitäisi puhua Meredithelle ja pyytää, että hän ymmärtäisi.

Samaan aikaan ulkona Stella oli leikkinyt lumiukonmurhaajaa ja oli nyt käymässä jo melkein Mereditheen käsiksi. "Mikset sä voi luovuttaa Jamia mulle! Ethän sä ees oo sen kanssa!", Stella kitisi tuijottaen kaukaisuuteen. "Ei ihmistä voi noin vaan luovuttaa toiselle! Sitä paitsi me rakastetaan toisiamme!", Meredith sanoi jäätävästi. "Eikö se vois olla meidän molempien?", Stella kysyi. "Ei! Jos mä saisin tietää, että se on pettäny mua, tai on pettämässä, niin siinä olis teidän molempien henki vaarassa, sillä mä en todellakaan pysty ymmärtämään, että jos rakastaa toista niin sitten pitää mennä toisen kansa sänkyyn, että anna olla.", Meredith tokaisi. Stella tuhahti ja marssi sisälle. Hän ei antaisi asian olla näin helpolla.

Meredith jäi vielä lumisateeseen ihmettelemään miten omituisia ihmissuhteet voivat olla. Onneksi Jami ei ikinä voisi pettää Mereditheä. Meredith havahtui ajatuksistaan, kun ikkuna avautui ja sieltä kurkisti Jamin pää: "Meredith! Meidän täytyy puhua. Ööh, susta ja musta... ja vähän Stellastakin.."

Meredithen teiniasu on muuten täältä: www.chotidesigns.co.nr  mutta en tiiä mistä se tämänhetkinen on.

 

Tämä osa on sitten aika sekava, eikä siinä tapahdu oikein mitään, mutta älkää häiriintykö. Ehkä ensi osassa tapahtuu jo enemmän, jos en unohda kaikkea mitä olen suunnitellut. ;)

Valitettavan usein Meredith heräsi siihen, kun auringon säteet tunkeutuivat ikkunasta hänen kasvoilleen, eikä herätyskellon vaativaan räminään. Ehkä Meredithen pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan, eikä valvoa yömyöhälle esseitä kirjoittaen.

Meredithellä oli jo pitkä lista asioista, joista hän haluaisi valittaa yliopistolle. Parina kohtana, jotka voimme ottaa tässä nyt esille, ovat asuntolan huikeat kaksi kahden hengen pöytää ja typerät, ah, niin ihanan näköiset tyypit, jotka valitettavasti asuvat Meredithen kanssa samassa asuntolassa, eivätkä lähde pois kulumallakaan. "Onko tässä tilaa?", Meredith kysyi ja katsahti kaihoisasti toista pöytää, jossa istui Impi (se piikkihiuksinen Kullervon kaveri) ja joku toinen tyttö, joka voisi vihreästä lemuvanasta päätellen harkita vakavasti suihkussa käymistä, eivätkä he kumpikaan näyttäneet sille, että häipyisivät ja päästäisivät Meredithen syömään siihen yksin. Arhippa katsahti Mereditheä yllättyneenä ja nyökkäsi. Meredith lätkäisi murolautasensa pöytään ja alkoi syömään löllyviä riisimuroja, jotka olivat ilmeisesti viettäneet keittiön tiskillä jo muutaman tovin. Arhippa oli lopettanut syömisen ja istui kädet sylissä tuijottaen punastuneena pöydän reunaa. Eihän hän vain ollut mennyt ymmärtämään sen syyn aivan väärin, miksi Meredith istui pöytään?

Eipä aikaakaan, kun jää suli Arhipan ympäriltä ja hän alkoi höpöttämään Meredithelle kaikkea enemmän ja vähemmän älykästä. "Ja silloin paviaanit putosivat savupiipusta suoraan tulen keskelle ja paistuivat.", Arhippa lopetti. Meredith havahtui yllättävään hiljaisuuteen ja käänsi päänsä pois ikkunasta. "Mitä sitten tapahtui?", Meredith kysyi, eikä Arhippa edes huomannut, ettei häntä kuunneltu. "Mä ja perhe syötiin niitä paviaaneja viis vuotta ja varpaat oli herkullisimpia.", Arhippa jatkoi silmät tuikkien.

Läheisessä baarissa Meredith löysi sisäisen muusikkonsa ja vietti koko illan siellä viihdyttäen muita paikalla olijoita.

Ja kaiken lisäksi tästä huvista saa vielä vähän vaivanpalkkaakin! Meredith rikastui reilulla 100 simeleonilla, joka tuntuu aika mukavasti opiskelijan rahapussissa.

Rahaa sai myös maalaamalla tauluja, mikä oli myös Meredithen mielestä miellyttävää puuhaa. Ainakin mukavampaa kuin toisten kuhertelun katselu. Meredith olikin päättänyt, että silloin kun ollaan opiskelemassa, poikiin ei kosketa.

Arhippa oli selvästikkin toista mieltä, sillä hän meni ihastumaan Mereditheen, eikä edes yrittänyt peitellä tunteitaan. Meredithkin taisi tuntea samoin.. Mutta jos se on minusta kiinni, niin Arhipan näköisiä lapsia minä en tähän sukuun halua. Kerran Meredith on päättänyt pettää itselleen antaman lupauksen, niin saisi nyt edes etsiä sopivan näköisen miesehdokkaan.

Tämäkin kuva oli aivan pakko tunkea tänne. :) Se on siis miehenmetsästys reissulta otettu, ja Meredith tunsi vetoa tuohonkin rumilukseen, jonka etunimeä en muista, mutta sukunimi oli ainakin Mustapää.

Minun täytyi näyttää Meredithelle kädestä pitäen minkä näköisiin miehiin on sopivaa ihastua ja tässä on Jami Remes, joka kaiken lisäksi sopii melkoisen mainiosti Meredithen kanssa yhteen.

Ensimmäiset treffit tapahtuivat romanttisesti asuntolan karulla pihalla ja kaiken lisäksi mustasukkaisen Arhipan valvovan katseen alla.

Loppujen lopuksi Arhippa kuitenkin huomasi, että hänellä ei ole saumaa tässä asiassa ja hän paineli närkästyneeä sisälle. Treffit päättyivät lämpimissä tunnelmissa siitä huolimatta, vaikka kylmä syystuuli vinkui nurkissa.

Seuraavana aamuna Meredith istui iloisesti hyräillen Arhippaa vastapäätä. Arhippa ei katsonut Mereditheä kertaakaan ja oli kuin hänen päällään olisi keikkunut tumma pilvi. "Mä luulin..." Arhippa mutisi jatkaen kirjoittamista. "Mitä sä luulit?", Meredith kysyi suu täynnä muroja. "Että sä olisit oikeesti kiinnostunut musta!", Arhippa huusi ja lähti ovet paukkuen huoneeseensa. Meredith ei kuitenkaan antanut Arhipan pilata jo hyvin alkanutta päiväänsä, sillä rahaa oli kertynyt jo sen verran, että hän pääsisi muuttamaan pian omaan asuntoon.

Muutto sujuikin hyvin, jos pientä rahan puuttumista sisutukseen nähden ei oteta lukuun. Meredith ei ollut ymmärtänytkään aikaisemmin, että yksin asumisessa olisi näin paljon työtä, kun opiskelukin olisi hoidettava. Niitä murolautasiakaan ei ollut pöydällä odottamassa, kun aamulla käveli keittiöön.

Lukukauden huristivat Meredithen silmien edessä ja puolet koko opiskelu ajasta oli jo kulunut. Sen kunniaksi Meredith päätti pistää oman osakunnan pystyyn ja järjestää toogabileet. Meredith oli taas tyytyväinen elämäänsä, eikä Hannahin haamu enää kummitellut hänen mielessään, kun Hannahista muistuttavia paikkoja ei ollut ympärillä. Meredith hykerteli sen vuoksi onnessaan ja sai vierailta kummaksuvia katseita osakseen.

Kello lähenteli jo puolta yötä ja Meredith oli ainut, joka enää tanssi. Muut vieraat kirjoittivat esseitä, paitsi Simeon, joka piirteli Meredithen pöytään. Kaikesta huolimatta Meredithen bileet onnistuivat hyvin, eikä kenellekkään jäänyt paha mieli, paitsi Arhipalle, jota ei edes kutsuttu.

Loppujen lopuksi Mathilde sai kynsin ja hampain vastaan taistelevan Meredithenkin muuttamaan Mathilden serkun vanhaan huvilaan, jossa Mathildekin oli nuorempana asunut. "Meredith, älä viitsi olla lapsellinen. Kyllähän minä näen, että palat halusta päästä tutkimaan uutta kotiasi." Mathilde sanoi ja kääntyi ihailemaan taloa: "Mutta on kyllä pakko sanoa, että on tämäkin paikka hyvänä pysynyt. Vaikka tehtiinhän täällä pari vuotta sitten remonttikin.". Meredith puuskahti ja pyöräytti silmiään. Kaikkein mieluiten hän olisi asunut oikean äitinsä kanssa.

Mathilde oli käynyt sukulaistensa kanssa sisutamassa taloa asumiskuntoon useiden päivien ajan jo ennen kun muuttaminen oli lähes välttämätöntä, sillä hän oli jo pitkään haaveillut talon kunnostamisesta ja sinne muuttamisesta eläkepäiviä viettämään. "Hmm.. Minulla saattaa olla sinulle yllätys." Mathilde sanoi mittaillessaan katseellaan uusvanhaa tapettia. Pieni toivonkipinä äidin luo muuttamisesta leimahti Meredithen rinnassa, kun hän innostui ja vaati Mathildea paljastamaan. "Käyppäs toisen kerroksen perällä, niin siellä on sinulle jotain.", Mathilde sanoi veitikkamainen ilme naamallaan.

"Voi Mathilde! Mistä arvasit, että halusin oman huoneen!" Meredith huudahti samalla iloisesti, mutta samalla tuntien sen pienen toivonkipinän kuolevan. "En minä arvannutkaan! Minä tiesin!, kuului alakerrasta.

Seuraavana aamuna Mathilde teki tyytyväisenä aamiasta, koska Meredith oli vihdoinkin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tätä onnea pystyisi tuskin mikään rikkomaan.

"Oletko aivan varma, että pystyt menemään kouluun?" Mathilde kysyi peläten, että hän rikkoisi Meredithen hyvän tuulen. "Totta kai! Olen varma, että viihdyn uudessa koulussani ja, että saan paljon ystäviä." Meredith sanoi ja hymyili aurinkoisesti, kuin silloin pienenä, kun Hannah ei vielä kuulunut heidän elämäänsä.

Pian aamiaisen jälkeen puhelin pirisi sitä tulkitsematonta pirinäänsä mitä se yleensä pirisee. "Meredith Wilson", Meredith vastasi puhelimeensa aavistamatta mitään. "Vaahteralan sairaalasta hyvää huomenta. Oletteko Hannah Wilsonin tytär?" Meredith tunsi kuinka hänen sydämensä takoi aina vain kovempaa. "Öööh.. Olen.." "Olette lähin sukulainen jonka tavoitimme. Valitettavasti Hannah löytyi aamuyöstä kuolleena ja ruumiinavauksessa selvisi, että hän oli jäänyt auton alle. Otamme osaa. Jos haluatte jutella ammattiauttajan kanssa niin soitatte vain tähän samaan numeroon muuttaen viimeisen numeron nollaksi." Meredithen teki mieli heittäytyä maahan ja kiljua ja potkia kuin pikkulapsi. Miten niin ottivat osaa? Ei heitä kiinnostanut yksi pieni orpotyttö, joka asui isotätinsä kanssa. "Ky-kyllä minä pärjään." , Meredith sanoi ja sulki puhelimen.

"Kuka se oli?", Mathilde kysyi kuivaten käsiään. Meredith ei sanonut mitään, mutta jo hänen ilmeestään ja poskilla valuvistä kyynelistä Mathilde osasi päätellä, että jotain oli tapahtunut. "Voi tyttö pieni.. Mitä on tapahtunut?", Mathilde sanoi ja talutti Meredithen sohvalle istumaan. "Äiti on kuollut". Mathildenkin oli pakko istua Meredithen viereen: "Voi hyvänen aika.."

Meredith ei siis mennytkään sinä päivänä kouluun. Iltapäivällä, kun Mathilde päätti testata uutta juoksumattoaan, hän löysi Meredtihen tietokoneelta. "Ai täällä sinä oletkin. Luulin, että olet huoneessasi.", Mathilde sanoi yllättyneenä. Meredith ei ollut kuulevinaan vaan sanoi: "Lähden huomenna yliopistoon. Jostain ihme paikasta, joka on jossain aavikolla vapautuu paikka." Mathilde sekosi askelissaan ja oli lentää lattialle: "Öh, aavikolla? Eikös siellä ole vain outoja ihmisiä? Jospas odottaisit, että pääset jonnekkin kunnon paikkaan. Sinulla on nyt niin vaikea tilannekkin." Meredith katsahti Mathildea vihaisesti ja sanoi lähtevänsä huomenna, eikä kukaan voisi kääntää hänen päätään. Mathilden oli siis myönnyttävä.

Meredithen askeleet kopisivat jo parhaat päivänsä nähneen auntolan lattialla, joka oli autio lukuun ottamatta keittiössä häärivää vanhaa miestä. Ehkä olisi sittenkin kannattanut kuunnella Mathildea. Paikka oli karmiva ja siellä sitä paitsi haisi pahalle.

Meredith vaihtoi vaatteet ja meni tutkimaan asuntolaa tarkemmin. Vanha mies katsahti Mereditheä ja jatkoi murolautasten täyttämistä. "Ööö.. Anteeksi herra? Missä muut ovat?" Meredith kysyi varovasti. Aluksi mies ei vastannut mitään. Aivan kun hän ei olisi kuullutkaan. "Muut tulevat bussilla. Sinulla oli ilmeisesti yksityiskuljetus. Se on harvinaista näillä main." mies vastasi katsomatta Mereditheä lainkaan.

Ensimmäinen luento olisi vasta huomenna, joten Meredithellä olisi aikaa aloitella opintoja kokonainen päivä. Huoneen sisustus oli hieman, öhöm, pelkistetty, mutta Meredith ei antanut sen häiritä. Hän oli päättänyt säästää rahaa omaan asuntoon, koska pelkäsi tulevansa tässä asuntolassa hulluksi.

Kun muut opiskelijat tulivat, Meredith toivoi, että he eivät olisi tulleetkaan. Nyt asuntolassa haisi vielä pahemmalle ja siellä oli hirveä mekkala. "Hei Kullervo! Kuulitsä? Toi Meredith on joku hienohelma, joka on ihan unelmaperheestä." Mereditheä vastapäätä istuva tyttö sanoi laamapukuiselle pojalle. Meredith ei enää ikinä kertoisi kenellekkään, että mistä päin olisi kotoisin. Eikä hän kyllä ollut mistään unelmaperheestä.

Kullervolla ja sillä tytöllä tuntui olevan pakkomielle Meredithen huoneesta, sillä Meredith sai olla vähänväliä hätistelemässä heitä sieltä pois, kunnes älysi lukita huoneensa oven. "Nyt viimeisen kerran: antaa heittää!!!", Meredith karjui Kullervolle joka katosi huoneesta vähin äänin.

Ja sitten vielä, että Wilsoneiden talosta on kuvia, kun painatte tuolta sivusta Kuvia talosta tai jotain sellaista. :)